ÄIDIN VIKINÄÄ (SEKÄ PARI OIVALLUSTA)

By 14.10.2019Yleinen

Ihanat odotukset yhdistettynä syyllistämiseen

Äitiysloma. Hoitovapaa. Vauvavuosi. Lapsiarki. Hoitopaikan ja hoitajan etsintä. Korvatulehduskierre. Työn ja vanhemmuuden onnistunut yhdistäminen. Ruuhkavuodet.

Tuossa muutamia termejä, joihin jokainen tuleva vanhempi törmää väkisinkin. Toteutuneet odotukset vanhemmuudesta harvoin vastaavat oletuksia, joita on itselleen asettanut. Jossain vaiheessa iskee väkisinkin pelko että onko pakko valita äitiyden ja työn väliltä, onko niiden yhdistäminen oikeasti edes mahdollista. Olenko itsekäs jos haluan molemmat? Yhden asian me kaikki emot osaamme: syyllistää itseämme kaikesta mahdollisesta.

Suorittaja pannaan polvilleen

Minä myönnän rehellisesti, että kuopustani odottaessa maalailin itselleni äitiydestä ja ensimmäisistä äitiysloman kuukausista illuusion -täysin epärealistisen pilvilinnan. Töistä tuntui aluksi haikealta jäädä pois, toisaalta taas oli ihana tietää että ajatukset täyttyvät jatkossa mielikuvissani vauvauinnista, Mini rodinin, Gugguun ja muiden ah niin trendikkäiden vauvanvaatteiden shoppailusta. Treenaisin toki itseni ennätysajassa takaisin vanhoihin mittoihin, imettäisin loput kertyneet kilot pois, siivoaisin ja sisustaisin kotona kun vauva nukkuu pitkiä päiväunia. Harrastaisimme vauvojen värikylpyä, muskaria, vauvauintia, vaunulenkkeilyä. Treffailtaisiin muita äitejä ja vaihdettaisiin hyviä sormiruokareseptejä.

Realismi iski vasten kasvoja pahemmin kuin olin osannut ikinä odottaa jo ensimmäisen kuukauden aikana. Yrittäjän vaimona olinkin tosi yksin. Olin vakuuttanut puolisolleni että tietysti minä pärjään, en ajatellut muita vaihtoehtoja. Vika ei todellakaan ollut vauvan isässä, vaan siinä ehdottomassa ylimielisyydessä, kun ilmoitin että tottakai minä nyt yhden vauvan kanssa suoriudun.

Ensimmäisen viiden kuukauden aikana en nukkunut öisin kuin pienissä pätkissä, vauva halusi tissiä vartin välein. Päivisin ei ollut mitään mahdollisuuksia ottaa lepoa, kun lapsi halusi nukkua naama kiinni siinä rakkaassa maitotehtaassa, joten ei juurikaan kotitöitä tullut tehtyä, harrastuksista puhumattakaan. Ruokailuni tapahtui niin että vauva roikkui hysteerisen apinanpoikasen lailla kiinni ja kiskoi ruoat lattialle. Vessaan mentiin aina yhdessä, oli kyseessä iso tai pieni hätä. Kerääntyneet vauvakilot pysyivät sitkeästi, sitkeämmin kuin ikinä olin ajatellut. Ihanaa jos voisi sanoa nauttineensa ekoista vauvakuukausista, mutta minä en voi.

Kaikki onkin oolrait

Tein muutaman oivalluksen aika nopeasti. Muille ne on varmaan itsestäänselvyyksiä. Ymmärryksistä oleellisin oli se, että tukiverkostojen tärkeyttä ei voi liiaksi painottaa. Väsynyt äiti parinaan väsynyt isä, jonka harteilla on vielä kiukkuisen vaimon ja itkevän vauvan lisäksi valtava vastuu fuusioituvasta yrityksestä- Siinä on yhdistelmä josta harva selviäisi ilman apuja. Ja miksi ihmeessä kuuluisikaan selvitä! Todellisia tukiverkkoja olisi pitänyt miettiä ehdottomasti tarkemmin, eikä vasta siinä vaiheessa kun helvetti on valloillaan. Apua jääräpäinen suomalaisakka ei hevillä pyydä -se ole muuta kuin typerää ylpeyttä olla pyytämättä. Ja sitten pyysin kun oli pakko. Sain vastaukseksi tukiverkoikseni ajattelemiltani ihmisiltä epämääräisiä selityksiä siitä kuinka “on nyt kaikkea muuta” “eikö joku muu voisi auttaa”.

Yksi neuvo: Sinä sinkku tai perheellinen ystävä, jolta pikkulapsen äiti pyytää apua, vastaa epäröimättä kyllä. Edes kerran.

Kukaan ei selviä yksin, eikä kenenkään tarvitsekaan. Minä tarvitsen sinua ja sinä minua ja yhdessä asiat sujuu helpommin. Tämä pätee kaikessa ja tietysti työelämässä yhtä lailla.

Ensimmäisestä vauvavuodesta selvittiin, se muuttui helpommaksi koko ajan, mutta voin myöntää että vuosi oli ajoittain silkkaa itkupotkuraivaria ja päivä kerrallaan selviytymistä. Mutta silti se oli vuosi jota muistelen nyt jo haikeudella, nyt kun tuo kuopus kokkailee omia keitoksiaan omassa pienessä leikkikeittiössään tai livahtaa iskän ja äitin viereen aamulla möyrimään. En enää meinaa muistakaan että joskus oli asiat vähän toisin.

Äiti töissä- miksi ihmeessä ei?

Tauko työarjesta antoi hyvän mahdollisuuden oman uran arvioimiseen ja olin päättänyt jo etukäteen pohtia mitä haluan työuraltani tulevaisuudessa. Äitiyslomalaista neuvonkin pohtimaan seuraavia työelämän siirtoja. Kysy itseltäsi:

  • Onko nykyinen työni sellaista, jossa haluan jatkaa?
  • Paljonko olen valmis ajastani jakamaan työlle?
  • Mihin suuntaan itse haluan kulkea ja tiedänkö edes sitä suuntaa?

Töihinpaluun hetki on mitä mainioin aika irrottautua vanhasta ja hakea uralle uutta suuntaa, minulle varsin konkreettisesti nyt kun hoitovapaa on virallisesti päättymässä. Hoitovapaa ei ole kohdallani merkinnyt sitä etten tekisi lainkaan töitä. Kohdallani työskentely on auttanut ylläpitämään ammattitaitoa, oppimaan uutta, olen saanut mahtavia ja osaavia ihmisiä elämääni sekä myös toisenlaisia haasteita omalle kapasiteetilleni.

Nykyiset joustavat tukimuodot ja etätyön mahdollisuus sallivat todella monipuolisia ratkaisuja ja niitä kannattaa hyödyntää. Ota myös itse asioista aktiivisesti selvää! Minulle osittainen työaika on työhönpaluuta huomattavasti helpottava ratkaisu. Työnantajan näkökulmasta osa-aikatyö on todellinen win- win, sillä ei kaikissa firmoissa riitä töitä tai ole varaa palkata täysipäiväistä asiantuntijaa. Nyt kun työelämä on digitalisaation ansioista hyvin joustavaa, enää esim. sairaan lapsen hoito kotona ei ole ongelma. Äitiys ei ole siis todellakaan enää este tai hidaste työelämässä, vaan vain uudenlainen tilanne ja mahdollisuus johon sinä itse voit vaikuttaa! Se on työnantajan menetys, jos ei tajua millainen multitaskauksen monitaituri äiti on työntekijänä.

Mitä odotettua rankempi aika uuden ihmisen äitinä opetti? Läsnäoloa. Käytännönläheisyyttä. Armollisuutta itseä ja muita kohtaan. Sovittelukykyä. Organisointitaitoja. Ennen kaikkea sen tajuamista miten typerää on verrata itseään muihin.

Ystävällisin terveisin,

Suvi Lohilahti

BPM – Maker3D

css.php